23. huhtikuuta 2019. Tiistai.
Kevät. Linnut laulavat. Kukat kukkivat. Puut ja nurmi alkaa vihertää. Luonto herää eloon. Ryhävalaan mallinen mies herää turpeana ja ylensyöneenä kevääseen. Peilistä katsoo pöhöttynyt vanha setämies. Silmäpussit uhmaavat painovoimaa roikkumalla polvien korkeudella. Päähenkilömme on raskaina aikoina unohtanut liikkua ja keskittynyt urheiluun lähinnä syömällä itseään hitaasti hengiltä. Pääsiäinen on kärsimyksen juhlaa. Ryhävalas päättää ottaa maailmantuskansa ja painella sen kanssa lenkkipolulle. Neljän päivän vapailla yhtä monta manaattirullausta.
Juoksuvaatteet tuntuvat piukeilta ja painavilta. Lenkille lähtö on vaikeaa. Muistikuva lenkin jälkeisestä paremmasta olosta saa miehen astumaan ovesta ulos. Kuulokkeista kuuluva musiikki peittää alleen tsirp -eläinten ivallisen sirkutuksen. Silmiin valuva hiki muodostaa kalvon ja estää näkemästä kaatisrusakoiden ja kanssakulkijoiden säälivää tuijotusta. Askeleet ovat tunnustelevia, epäröiviä ja varovaisia. Bambi jäällä -vertausta voisi käyttää jos kyseessä olisi kauris eikä mursu. Hengitys on raskasta. Pöly täyttää keuhkorakkulat. Hiki virtaa ja vieno tuoksu antaa tilaa lenkkipolulla.
Kuten niin monesti aiemminkin, alkavat ajatukset seljetä lenkin kestäessä. Maailmantuska hälvenee. Liikkumisesta tulee sujuvampaa. Vanhan miehen käytössä kuluneet nivelet alkavat totella komentoja. Kilometrit seuraavat toistaan. Alkujärkytyksen jälkeen syke tasaantuu. Ryhävalas palaa tuttuihin juoksurutiineihin. "RELAAAAX, TAKE IT EASY
FOR THERE IS NOTHING THAT WE CAN DO." -karjuu päähenkilömme säestäen itseään asiaankuuluvin tanssiliikkein. Nyt sitä ruuhkaa on lenkkipolulla entistä vähemmän. Ryhävalas lollahtelee kahden tunnin lenkin. Ensimmäinen kerta sitten jokunen vuosi juostun puolimaratonin jälkeen.
Olo on seesteisempi.
Kuona jäi matkan varrelle.
Mies on valmis ottamaan seuraavan elämän tarjoaman avokämmeniskun vastaan.
Tietää selviävänsä siitäkin.
